Arki ei aina ole ruusuilla tanssimista ja se on ok. Kun sijaishuollossa yhdistetään saman katon alle 7 teini-ikäistä, murrosiän kynnyksellä tai juuri sen silmässä olevaa nuorta, ei arki aina suju niin, kuin Strömsössä. Lisätessä mausteeksi vielä rikkonainen lapsuus, traumahistoria sekä mielenterveys- ja päihdeongelma, on tarjolla vähintäänkin mielenkiintoinen keitos. Kaikesta tästä huolimatta pyrimme kuitenkin toiminaan turvallisena sylinä, joka ei tuomitse ja yrittää ymmärtää. Ohjaajan tehtävä on hallita tätä joukkoa, antaa korvaavia kokemuksia ja opastaa elämässä ”oikeaan” suuntaan huomioiden jokaisen yksilölliset tarpeet ja taustat.
Lapsi sijoitetaan meille silloin, kun lapsen käytös on vaaraksi itselle tai muille, lapsen terveydelle, kehitykselle tai lapsen kasvuympäristö vaarantaa lapsen terveyden, kehityksen tai ei turvaa lapsen edunmukaista kasvua ja ikätasoistakehitystä. Oli kyse lapsen omasta toiminnasta tai kasvuolosuhteista on muistettava, että ne vaikuttavat aina lapsen käyttäytymiseen ja mielenterveyteen.
Sijaishuollossa mielenterveys ja sen tukeminen kuuluvat vahvana osana arkeen, kuten käytösongelmiin puuttuminen ja vaihtoehtoisten toimintamallien keksiminen/omaksuminen aikuisen tuella ja esimerkkiä seuraamalla. Suurimpana tekijänä mielenterveyden hyvinvointiin vaikuttavat lapsuuden traumat (tunnepuolen sekä fyysiset). Traumoilla tarkoitetaan negatiivisia asioita, joita lapsi on kokenut sekä asioita, joita ilman lapsi on jäänyt (tarpeisiin vastaaminen, läheisyys). Yleensä lapsi pyrkii helpottamaan oloaan itsetuhoisella käytöksellä, päihteiden käytöllä, väkivaltaisella käytöksellä.
Hyvää ja vahvaa mielenterveyttä lähdetään luomaan lapselle jo vauvana. Vauvan ja vanhemman välille muodostuu ensimmäisen ikävuoden aikana kiintymyssuhde, joka vaikuttaa lapsen elämään koko loppuelämän ajan. Kiintymyssuhteen muodostumiseen vaikuttaa se, miten vauvan kanssa vuorovaikutetaan heti ensimmäisistä hetkistä alkaen ja miten tämän tarpeisiin vastataan. Lasta hoitava aikuinen on siis suuressa osassa siinä, millaisen kiintymyssuhteen lapsi omaksuu, ja onko kyseessä turvallinen kiintymyssuhde vai ei. Kiintymyssuhteita muodostuu koko lapsen elämän ajan, mutta elämään eniten vaikuttava on yleisimmän käsityksen mukaan lapsen ja äidin välinen kiintymyssuhde. Kiintymyssuhteiden tunteminen ja tunnistaminen auttavat ymmärtämään lasta ja sitä miksi tämä toimii itselle/muille haitallisesti. Elämää ohjaavaa kiintymyssuhdemallia ei voi muuttaa, mutta sen tunnistaminen auttaa ymmärtämään omaa itseä ja omia toimintatapoja. Tunnistamalla kiintymyssuhteella ominaiset haasteet voidaan opetella elämään niiden kanssa ja keksiä vaihtoehtoisia toimintapoja.
Lasta on tärkeää kannustaa tunteiden näyttämiseen ja niiden ilmaisemiseen. Yhdessä lasten kanssa opetellaan lapsuudessa vajavaisiksi jääneitä tunnetaitoja. On tärkeää välittää lapselle viesti, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja niitä on lupa tuntea. Aikuisen rooli tunteiden vastaanottajana on tärkeä. Selvää on, että jos aikuinen vastaa lapsen tunteeseen tunteella ei mitään rakentavaa pääse syntymään. Omia tunnetaitoja on siis hyvä harjoitella jatkuvasti ja opetella tunnistamaan omia tunteita erilaisissa tilanteissa.
Esimerkiksi. Pohdi miten reagoit tilanteessa, kun lapsi itkee ja huutaa? Huudatko takaisin vai otatko lapsen tunteen turvallisena aikuisena vastaan? Kun lapsi innostuu ja uppoutuu leikkiin niin, että jotain särkyy, huudatko lapselle vai pystytkö rauhallisena selittämään tilanteen mitä juuri kävi?
Mielestäni ilman hyvää itsetuntemusta ja empatiakykyä tätä työtä on mahdotonta tehdä. Empatialla tarkoitetaan kykyä ja halua pyrkiä ymmärtämään toista kokonaisvaltaisesti. On muistettava, että jokainen meistä elää omaa tarinaansa ja on oman menneisyytensä keskeneräinen tuotos. Oman itsensä tuntemaan opetteleminen ja kehittäminen tätä kautta on läpi elämän jatkuva prosessi. Tuntemalla itsensä ja tunnistamalla omat kehityskohteensa auttaa parantamaan omaa mielenterveyttään ja lisää omaa ymmärrystään vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Empaattinen ja rauhallinen kohtaaminen luo turvallisuuden/luottamuksen tunnetta, jolloin vastapuolen on helpompi ottaa vastaan apua ja avautua omista asioitaa
Kun lapsi ”mokaa” on tärkeää ymmärtää lähtökohdat tilanteen takana. Aikuisen tärkein tehtävä mielestäni on ohjata ja valmistaa lasta elämään omillaan. Kaikki me teemme virheitä ja moni pyrkii myös oppimaan niistä. Olen ollut useasti tilanteessa, jossa lapsi tiedustellut etukäteen, miten ohjaaja reagoi, jos lapsi tekee näin tai noin. Yleisimmin lapsia kiinnostaa aikuisen reaktio esim. karkaamisen tai päihteiden käytön jälkeen. Yleisin vastaukseni on karkaamisen jälkeen, on ”jos karkaat, niin halaan, kun palaat”. Tämä yleensä hämmentää lasta ja lapsi saattaakin ihmetellä ”etkö muka huuda?” Tällaisesta vastauksesta voisi päätellä, että lapsen virheisiin on usein vastattu huutamalla.
Suuttuminen lapselle tämän tehdessä virheen on täysin normaali ja sallittu tunne, jota ei tarvitse tukahduttaa. Suuttumisen takana voi kuitenkin olla alun perin huojennuksen tunne, kun oma lapsi on taas turvassa ja huoli/suru purkaantuu vihan tunteena, vaikka aikuinen ei olisikaan vihainen. Lapsi ei mene rikki siitä, että aikuinen kertoo olevansa vihainen lapselle, mutta oman tunteen sanoittaminen auttaa lasta ymmärtämään tämän tekoa ja sen vaikutusta myös muihin.
Huutamisella ei saavuteta mitään positiivista ja lapset, joiden kanssa työskennellään ovat todennäköisesti kuulleet huutoa jo tarpeeksi elämänsä aikana. Tässä vaiheessa empatialla on jälleen suuri merkitys. On ymmärrettävä syyt miksi lapsi karkaa? Jos kuvioon liittyvät päihteet ei karkaaminen ole yksin lapsen valinta vaan usein seuraus mahdollisesta päihdesairaudesta, joka ohjaa lapsen toimintaa. Karkaamiseen voi johtaa lapsuudessa tapahtunut traumaattinen tapahtuma ja lapsi käsittelee sen karkaamalla ikään kuin pakenemalla ongelmaa/sen aiheuttamaan tunnetta. Karkaamisen taustalla voi olla myös turvattomuuden tunne tai sillä haetaan valtaa oman elämänhallintaan.
Jos lapsi on aggressiivinen ja väkivaltainen? Voi käytöksen takana olla puutteelliset tunnetaidot, kotoa opittu käytösmalli, päihteet tai monen asian yhteissumma. Lapsen ”moka” ei siis ole niin mustavalkoista, kuin se äkkiseltään saattaa vaikuttaa. Aikuisen tehtävä on auttaa sanoittamaan tilannetta ja selvittää siihen johtaneet syyt YHDESSÄ lapsen kanssa. Moka-tilanteessa lapsella on todennäköisesti kurjempi fiilis, kuin aikuisella, jolloin aikuisen naamapunaisena raivoaminen ei valitettavasti vie tilannetta eteenpäin. Jotta lapsi oppii kantamaan vastuun omista teoistaa/sanoistaan, tarvitsee hän tuekseen luotettavan aikuisen, jolle on turvallista kertoa/myöntää omat virheet. Tämä tila saavutetaan, kun kuunnellaan, ollaan kiinnostuneita ja yritetään ymmärtää lasta ilman huutoa.
